Kymmenen vuotta sitten vietin ryyppyiltaa Cannesissa. Siinä oli kaverini Jarkko, jonka kanssa olimme voittaneet Young Lions -kilpailussa ja päässeet Cannesin mainosfestivaaleille. Sitten siinä oli muutama muu sekä Peter Vesterbacka. Vesterbacka jauhoi minulle siitä, kuinka Angry Birds – silloin vasta jalkaantunut ilmiö – valloittaa aivan koko maailman ja tulee olemaan Angry Birds -elokuvia ja -huvipuistoja. Yeah right, minä ajattelin. Kylläpäs tämä punahupparinen kaveri uskoo itsestään liikoja. Ja mitä tapahtui…
Muistan myös, kun ystäväni juontaja-toimittaja Tuija Pehkonen sanoi yhden uuden vuoden alussa, että kyseisenä vuonna hänen oli päästävä valtakunnalliseen radioon. Ja hän pääsi. Siitä ura urkeni.
Mitä voin jo näistä muutamasta omakohtaisesti kokemastani esimerkistä huomata on se, että aikomuksissaan menestyneet ihmiset ovat asettaneet itselleen päämäärätietoisen tavoitteen. Heillä on tieto siitä, mitä he haluavat, ja he uskovat itseensä aina tavoitteensa saavuttamiseen saakka.
Täällähän riittää niin paljon ankeuttajia, jotka eivät usko. Minäkin naureskelin kännissä Cänissä Vesterbackan ”suuruudenhulluudelle” päästä samalle tasolle kuin Disney. Uskoa koetellaan kaikin puolin oikein olan takaa. Siksi uskoa saa olla itsellään vitun paljon liikaa. Ei se ole omahyväisyyttä, vaan selviytymiskeino oman pään sisällä. Testissä onkin, kuinka vahva oma usko ja kuinka horjumaton oma itsevarmuus on. Pitää toki olla nöyräkin, koska vastaan saa ottaa nöyrästi paljon kaikenlaista – sillä ajatuksella, että maailma kolhii, voimistaa ja viisastaa.
Matkan varrella jokaisella rakentajalla on kiperiä paikkoja ja koettelemuksia, mutta menestyvät ihmiset grindaavat loppuun asti. He eivät jää loppuajoiksi itkeä nyhjöttämään, vaan paskat välittävät enää hetken päästä vastoinkäymisistä. He eivät pyytele anteeksi sitä, että aikovat valloittaa. Pian he ovat takaisin raiteella suuntaamassa sinne minne he ovat päättäneet mennä. Vaikka sitten kuuhun – niin kuin 1969 (yllättävän aikaisin, yllättävällä teknologialla – kaikki näyttää olevan mahdollista, kun uskoo ja tahtoo).
Paitsi että asenne pitää olla kaikki epäonnistumiset viisveisaava ja raudankova, uskon että myös välitavoitteet pitää olla kohdillaan. Hiljaa hyvää tulee, sanotaan – ja ettei maailma valmistunut yhdessä yössä. Näinhän se on. Sisua ja sisuuntumista tarvitaan vaikka naista/miestä söisi. Malttia tarvitaan vaikkei sitten millään malttaisi odottaa, sillä näkee jo unelmat silmissään! Mulla on ainakin tämä: pystyn elävästi kuvittelemaan unelmatilanteeni, mutta konkreettinen tekeminen, sinne pääsy, voi tuntua välillä aivan liian takkuiselta.
Jotta jotakin saisi aikaiseksi, täytynee kalenteriin laittaa konkreettisia päiväkohtaisia tehtäviä – ei hähmäisiä, laajoja asioita. Esimerkiksi ”kirjoita kaksi sivua” pelkän kirjoittamisen sijasta. Usein tarvitsee myös tiukat deadlinet, että jotain saa aikaiseksi. Varsinkin oman itsensä pomona oleminen on taitolaji, tarvitaan paitsi uskoa ja visiota myös piiskaa ja dediksiä.
Tavoitteeseen näillä: välitavoitteet, määräajat ja porkkanat
&
Itsevarmuus + välitavoitteet + päämäärä = menestys
Se tunne, että on tyytyväinen itseensä, on lopulta todella tärkeää. Silloin into pysyy yllä ja jaksaa painaa. Tämänkin vuoksi välitavoitteet ja ajoittain omalle olalleen taputtaminen on ehdotonta. Nykyään muuten hukkuu tekemisen määrän paljouteen. Nykyään on liian helposti tyytymätön, riittämätön olo. Mutta yrittäminen ei ole termi suotta. Taival päämääriin ei ole kivetön eikä lyhyt. Silloin on oltava uskoa tulevaan; kyllä se täyttymisen tunne sieltä tulee Xsännen mutkan takaa. Ja matkalla pitää välillä muistaa nollata ja hakea lisää vauhtia! Kesäkippis!
